Hanya Yanagihara: A Little Life


Life would happen to him, and he would have to try to answer it,
just like the rest of them all.

Olen viettänyt puoli kuukautta Hanya Yanagiharan ylistetyn teoksen A Little Life kanssa. Melkoinen elämä elettäväksi puolessa kuukaudessa. Olen vähän pyörällä päästäni, joten katsotaan, mitä tästä tekstistäkin tulee.

A Little Life alkaa, kun neljä yliopistossa ystävystynyttä nuorta miestä, Jude, Willem, Malcolm ja JB, aloittavat aikuiselämänsä New Yorkissa. Judesta tulee asianajaja, Willemista näyttelijä, Malcolmista arkkitehti ja JB:stä kuvataiteilija. A Little Life ei kuitenkaan oikeastaan ole tarina näistä neljästä miehestä ja heidän ystävyydestään. Alkuun se vaikuttaa siltä, mutta lopulta kaikki liittyy Judeen, joka on heistä neljästä se vähän kummallinen, omiin oloihinsa vetäytyvä tyyppi, josta kukaan ei oikein tiedä mitään ja joka ei koskaan kerro itsestään mitään. Sivu sivulta lukija ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on: Judelle on tapahtunut lapsuudessa mitä hirveimpiä asioita, sellaisia, joita ei vain pysty sanoin kuvailemaan, joita en edes halua tähän kirjoittaa.

Toki A Little Life kertoo myös siitä ystävyydestä, välittämisestä, toisten tukemisesta, mutta keskeisintä on Juden elämä ja kamppailu jatkuvasti varjossa lymyileviä hyeenoja vastaan. Samalla kirja pohtii ylipäänsä ihmisyyttä ja elämää: mitä on elämä ja mikä tekee siitä elämisen arvoista?

Miten masentava kirja A Little Life on. Ja surullinen. Ahdistava. Ällöttävä. Epätoivoinen. Ajoittain myös toiveikas ja valoisa, mutta aika vähän. Lukiessa mietin jatkuvasti, että miten kaikki voi mennä näin huonosti, miksei mikään voi koskaan olla hyvin, edes hetken aikaa? Miksi Jude ja hänen läheisensä ovat kuin tuomittuja kaikkeen pahaan? Ehkä vastaus piilee osaksi itse Judessa, mutta ei kaikki hänestäkään johdu. Kun melkein kaikki, mitä kirjassa ja Juden elämässä tapahtuu, on vain niin paskaa, sitä alkaa miettiä, että eihän tämä voi olla mahdollista. Tai toki se on, ympäri maailmaa on ihmisiä, joiden elämässä ei tapahdu mitään hyvää, mutta tavallaan se, miten Yanagihara kuvaa kirjassaan sen kaiken pahuuden ja kurjuuden, tuntuu niin liioitellulta.

Sitten ymmärsin, kun luin Yanagiharan haastattelun The Guardianista (varoitus: haastattelu sisältää juonipaljastuksia!). Kaiken kirjassa täytyykin tuntua liioitellulta, niin rakkauden, empatian kuin pahuudenkin. Siksi se kaikki paha, mutta myös hyvä, tulee kirjassa niin voimakkaasti esiin, kuin se hierottaisiin antaumuksella lukijan kasvoihin tai alleviivattaisiin sata kertaa niin, että paperi menee puhki. Sekin, miten upeaa elämää Jude ja hänen lähipiirinsä tuntuu näennäisesti elävän, liittyy tähän. Kaikilla on yliopistotausta, he ovat kulturelleja ja sivistyneitä, kaikki menestyvät siinä mitä tekevät, kaikki tienaavat valtavia summia rahaa ja matkustelevat tuon tuostakin ulkomaille. Kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta, mutta sehän vain korostaa sitä mikä on piilossa, sitä surkeutta ja pahuutta. Kun ymmärsin tämän, ymmärsin kirjaa muutenkin paljon paremmin.

Elämän ja sen arvon pohtimisen lisäksi pidin kirjassa eritoten siitä, miten se käsittelee mieheyttä, erityisesti traumatisoituneen miehen näkökulmasta. Miehiä ei yhteiskunnassamme kannusteta edes puhumaan heitä traumatisoineista asioista, mutta naiset taas ovat kuin kasvaneet jatkuvaan valmiustilaan kaiken pahan varalta (mikä on totta kai sekin ongelma), siis ainakin kirjan teemojen osalta. Lisäksi minua ilahdutti eräs ehkä koko tarinan kannalta suhteellisen pieni, mutta minusta kuitenkin merkittävä asia: henkilöhahmot edustavat hyvin laajaa kirjoa eri seksuaalisia suuntautumisia eikä niistä tehdä numeroa. Esimerkiksi jo tarinan alussa käy selväksi, että Juden ystävä JB on homoseksuaali, mutta se vain tulee ilmi. Se vain todetaan, tai ei edes todeta, vaan jossain kohdassa vain mainitaan, että hänellä on poikaystävä tai jotain sellaista. Seksuaalisuutta ja seksuaalista suuntautumista käsitellään kirjassa ihanan luontevasti, jollaista sen pitäisi olla oikeassakin elämässä. Sellaista, ettei siihen kiinnitä yhtään mitään huomiota.

Koska niin moni ihminen on suorastaan lumoutunut ja rakastunut tähän kirjaan ja se oli/on sekä Man Bookerin että National Book Awardin lyhytlistalla, osasin odottaa jotain todella upeaa, suorastaan tajunnanräjäyttävää lukukokemusta. Ihan niin korkealle kirja ei omalla asteikollani päässyt, mutta pidin siitä todella paljon, niin paljon kuin yhtä masentavasta ja kamalasta kirjasta melkein vain voi pitää. Kirjan ainoa ongelma on sen pituus. Loppupuolella se alkaa jo todella laahata ja kiertää kehää. Pidän kyllä siitä, miten se kuvaa äärimmäisen tarkasti monta vuosikymmentä Juden ja hänen läheistensä elämää, liikkuen ajassa edestakaisin, ja miten se päästää lukijan Juden pään sisään, kaikkiin hänen tunteisiinsa, mutta ehkäpä loppupuolen yksityiskohtaisuutta olisi jo voinut karsia. Saatoin myös olla liian stressaantuneessa ja ahdistuneessa tilassa itsekin loppua lukiessani, tämä viikko on nimittäin ollut rankka. Ehkä siis suosittelen lukemaan kirjan, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskittymiskyky terässä. Toivottavasti kirja saataisiin myös suomennetuksi.

––

Hanya Yanagihara: A Little Life
Doubleday 2015, 720 s.

Tunnisteet: , , , , , , , ,